Voi tätä elämää, kun täytyy kiirehtää alvariinsa. Eilen Turussa ja tänään Turussa. Ongelma on myös tämä blogin pito. Pitäisi kirjoittaa, vaikkei ole mitään asiaa. Sitä ihmettelen, että toisilla bloggreilla tuntuu olevan niin hirveän kamalasti sanottavaa. Mulla ei mittään. Olenko siis epäonnistunut, vajavainen ihminen tai vain huonolla itsetunnolla varustettu. Vai kaikkea tuota. Se olisi jo kamala asia.
Niin kävin tänään Turussa Ars Novassa näyttelyn avajaisissa. Aiheena DDR- tulokulma Itä-Saksaan. Berliin muurin murikka oli ulkona, tuotu Tampereelta. Parasta antia oli, kun sai katsella ihmisiä. Parhaimmat kävivät kaksi tai kolme kertaa viinijonossa. Yksinkin mies, joka torkkui lyhyen avajaispuheen aikana ja jolla oli WWF:n rintamerkki, kävi ainakin kahdesti tiskiltä hakemassa punaviiniä, epäilen että kaksi kertaa ei riitä, mutta minulla ei ole varmaa havaintoa asiasta. Sille tulee kanta-asiakkuus halvaksi.
Näyttelyssä oli valokuvaa, tauluja, elokuvaa, esineitä, musiikkia (joka ei kuulunut kuulokkeisiin). Alakulo oli ehkä liiallista. Muistammehan me DDR:n ihanuuden ja vahvuuden ajat urheilussa ynnä muussa. Sen tähden avajaispuhe, jonka piti professori Outi Tuomi-Nikula, oli minusta hyvä. Osasi tuoda niin useammasta näkökulmasta asioita esiin. Oli vaikeaa, oli pulaa, mutta oli myös yhteishenkeä ja jotain hyvääkin. Kun on niukkaa, niin tavaran hankintakin saa jaloja piirteitä. Nyt täällä eletään yltäkylläisyydessä lamankin aikana, että hävettää maapallon puolesta. Vapauden puute puolestaan tulee esille näyttelyssä. Mitä se vapaus on, en tiedä. Vaikka mulla olisi vapaus sanoa mitä tahansa, mutta on niin pirun vaikea sanoa, kun ei ole oikeasti mitään sanottavaa. Ainoastaan tällaista blogihöpötystä.
Se on päivä taas pulkassa. Eikä yhtään helpottanut, vaikka sain sanoa suuni puhtaaksi. Päin vastoin. Tuskallista oli keksiä tääkin pätkä.
No comments:
Post a Comment